Sotilaan tutkintorata on nyt suoritettu, ehkä hieman kyseenalaisin tuloksin. Mokat olivat yleisesti ottaen pieniä, mutta suorituksen onnistumisen kannalta oleellisia. On kurjaa, jos taistelupari kuolee verenhukkaan täydellisen painesiteen kanssa, vain koska unohdit ennen siteen tekemistä estää verenvuotoa jollain muulla keinolla.
Ja niin heräsinkin innoissani, vaikkakin huonosti nukkuneena uuteen päivään, suunnitelmissa hyökkäys -ja puolustusammunnat. Niinhän sitä luuli, että melkein 37 asteen lämpö ei vaikuttaisi suorituskykyyn, mutta jo muutaman kilometrin täysvarustuksessa kävely sai meikäläisen näkemään tähtiä. Nöyränä ilmoittamaan alikersantille, ja kyydillä kohti varuskuntasairaalaa.
Aiemmin vapautuksia olen joutunut hakemaan revähtäneeseen nivelsiteeseen, joka diagnoosin puutteessa toi viikon vmtl:n (vapautus marssi-, taistelu- ja liikuntapalveluksesta). Nyt nousi kuume, ja kaksi päivää täysvapautusta. Henkisesti tällainen kierre syö ainakin itseäni. Olenkohan nyt oikeasta syystä vapautettu? Mitähän joukkuetoverini ajattelevat asiasta? Onneksi he ovat kannustavia ja avulaita, joten uskallan rauhassa parannella itseäni.
Tärkeäksi osaksi muodostuu myös johtajien, erityisesti alikersanttien suhtautuminen. On ikävää kertoa sairastuneensa, jos johtajan asenne on kovinkin negatiivinen. Oli kyseessä sitten flunssa tai polvivamma, kaikkeen tulisi pyrkiä suhtautumaan ymmärtäväisestija kannustavasti. Jokainen meistä sairastaa joskus, eikä kukaan ole täysin toimintakykyinen 24/7/365.
